Lehdistöarvioita
UUNO KLAMIN BALETTI HERÄSI KOMEASTI HENKIIN
Kauan sitä saatiin odottaa – suurta suomalaista balettia. Uuno Klamin säveltämä ja Kalevi Ahon täydentämä Pyörteitä nähtiin vihdoin sillä näyttämöllä, jonne sen alun perinkin piti valmistua jo 1950-luvulla. Aleksanterin teatterissa oli selvästi jännittyneen odottava tunnelma ennen Alpo Aaltokosken nykykoreografian alkua. Ja kyllä, kokemus oli hieno. Harvoin näkeekään kolminäytöksistä nykytanssiteosta kahdella väliajalla.
Mutta ei voinut välttyä tunteelta, että nähtiinkin kolme erillistä tanssiteosta. Ensimmäinen näytös esittelee liiketematiikan. Se on juuri pyörivään pyörteiseen liikkeeseen perustuvaa. Jo alun ihmisvarjojen kuvaelma piirileikkeineen tuo mieleen Matissen kuuluisan Tanssin. Ennen kaikkea alkuosassa nähdään hyvää tanssia, upean hiottua ja tarkkaan mietittyä liikettä. Millekään höttöimprolle ei suoda sijaa.
Klamin dramaattinen ja kuvaileva musiikki saa onnistuneen vastineen liikkeessä. Se aaltoilee ja kieppuu, mutta yksilöt palaavat aina yhteen suureksi pyörteeksi. Joukosta nousee yksilöitä, kuten Esete Sutinen voimannostattajana tai Ahto Koskitalo suunnannäyttäjänä. Tuovi Rantasen raivokkaan läsnä oleva Pohjolan emäntä on miltei pelottava. [..]
Toinen näytös räjäyttää potin ennen kaikkea Marja Uusitalon fantastisen puvustuksen ansiosta. Pukusuunnittelija on päästänyt mielikuvituksen täysin valloilleen, ja tuntuu, että liikekin on saanut siitä inspiraationsa. Mieleen nousevat viime vuosisadan alun futuristiset näyttämökokeilut. Tyylitietoisesti Aaltokoski koreografina heittelee pastisseja tanssin historiasta. Siellä ne ovat, kaikki klassisen baletin konventiot, Pähkinänsärkijän leluarmeijat, mutta myös 1970-luvun disko!
[..] kolmas osa on hyvin tehokas jatkuvasti virtaavine jonoineen ja diagonaaleineen, häivytettynä vääristävien lasien ja peilien läpi. Palataan jälleen pyörre-tematiikkaan. Kokonaisuudesta tulee huumaava audiovisuaalinen kokemus. Suoranainen kokonaistaideteos – osittain haudan takaa. Helsingin Sanomat 27.8.2011 – Jussi Tossavainen
KOREOGRAFI ALPO AALTOKOSKEN MIELIKUVITUKSELLINEN PYÖRTEITÄ VANGITSEE JA PYÖRRYTTÄÄ HELSINGIN ALEKSANTERIN TEATTERISSA
Monitaiteellinen balettiteos on tanssin ja musiikin juhlaa. Aaltokosken kaksitoista tanssijaa tulkitsee koreografin ajatuksia kalevalaisen sammon taonnasta, nykypäivän pyrkimyksenään tavoitella onnea. Menneiden aikojen tunnelmista tanssijat irtautuvat tavaran ja mammonan kilpajuoksuun. Uuno Klamin ja Kalevi Ahon musiikit muistuttavat luonnosta ja pienten asioiden tärkeydestä, mutta ihminen ei niitä enää noteeraa. Kokonaisuus on valtaisa, visuaalinen ja mielikuvituksellinen.
Kolme osaa
Kokonaisuus muodostuu kolmesta osasta, jotka on erotettu toisistaan väliajoin. Näytökset vievät samaa tarinaa eteenpäin, vaikka ne varmasti toimisivat myös omina erillisinä teoksinaan. Niin mahtava liikkeen ja musiikin juhla on. Aaltokosken, Klamin ja Ahon generoimaan runsaudensarveen liittyy vielä Alisha Davidowin katsojan kokemusta monistava lavastus ja projisointi, sekä Marja Uusitalon osin kierrätysmateriaalein luoma hurja puvustus. Ensimmäinen näytös on 12 tanssijan muodostama elävä organismi, josta erottaa syntymän ja eriytymisen.
Toinen näytös on ylitsepursuavan visuaalisuuden hurja leikki. Klassisen baletin kliseet vääntyvät nykytanssiin. Liikkeet yhdessä värikkäiden asujen ja asusteiden kanssa naurattavat. Krääsäosaston puvut on koottu uimarenkaista, crocs-kengistä, hiekkaleluista, muovikukista, barbienukeista. Runsaus on kierrätystavaraa ja leikkisyys tärkeää, tätä eivät tiukkapipot ole tehneet. Mutta tarkoitus ei liene pilailla ja naurattaa yleisöä, paitsi sen verran, kuin nykymaailman koomisuuden osoittaminen edellyttää.
Mitä tulevaisuus tuo?
Aaltokoski antaa musiikin viedä, mutta liike ei kuvita säveliä. Tanssi toimii yhdessä musiikin kanssa uutta luoden. Eipä uskoisi, että Klami kääntyy myös diskotanssiksi. Kalevi Ahon musiikin alkaessa heti on selvää, että siirrymme nykypäivään. Musiikki tulee nauhalta Osmo Vänskän johtaman Sinfonia Lahden soittamana. Musiikissa on samoja elementtejä, jatkumo toimii. Myös Aho saa keijun lentämään, mutta liike muuttuu aikaisempaa suoraviivaisemmaksi. Nude-värisissä vaatteissa tanssijat kiirustavat jonnekin osana koneistoa. Puvut päällä nämä edestakaisin ravaavat tyypit voisivat näyttää EU-virkamiehiltä. [..]
Etelä-Suomen Sanomat 27.8.2011 – Sara Nyberg
PYÖRTEISTÄ LÖYTYY NIIN KURINALAISIA KUIN KARNEVALISTISIAKIN KIERTEITÄ
Harvalla tanssiesityksellä Suomessa on ollut näin pitkä ja monipolvinen tausta kuin Uuno Klamin ja Kalevi Ahon säveltämällä sekä Alpo Aaltokosken lopulta koreografioimalla teoksella Pyörteitä. Monenlaista historian havinaa, ennakko-odotuksia ja paineitakin Pyörteitä –teoksen ensi-illassa Aleksanterin teatterissa varmasti oli ilmassa. Koko esitys jo sinänsä oli ainutlaatuinen, sillä kolminäytöksistä niin kutsuttua koko illan tanssiteosta ei suomalaisen nykytanssin parissa ole aikaisemmin tehty.
Alun perin Klamin sävellystä nimitettiin 1940- ja 50-luvuilla luonnollisesti baletiksi, koska modernia tai nykytanssia ei Suomessa silloin vielä liiemmin ollut olemassa, eikä varsinkaan nykymerkityksessä. Aaltokosken teos on kuitenkin nykytanssiteos ja nimenomaan siten, että sen koreografiassa yhdistetään hyvin montaa eri tanssilajia ja liikekieltä. Aaltokoski myös uskaltaa leikitellä baletin sanastolla ja perinteillä. Pyörteiden sisällöllisenä lähtökohtana on Kalevalan sammon tarina ja se mitä sampo merkitsee nykyihmiselle. Teos on kuitenkin lähinnä abstrakti ja liikkeeseen perustuva, joten välttämättä koko Kalevala-taustasta ei tarvitse tietää mitään.
Koreografisesti Pyörteitä on ennen kaikkea ryhmäteos, jonka pääosassa on kautta linjan koko 12-jäseninen tanssijaryhmä. Vain muutaman kerran huomio keskitetään selkeästi yksilöön ja varsinaisia duetto-osuuksiakin on hyvin vähän. Yksi mieleen jäävimmistä on ensimmäisen näytöksen loppu, jota hallitsee Tuovi Rantasen musta-valkoisessa jättisilmukoista virkatussa asussa mystistä uhkaa huokuva punakypäräinen hallitsijahahmo, jota voi pitää Pohjan akkana, mutta yhtä hyvin minkä tahansa diktatoorisen yksinvaltiaan kuvana.
Kolme erilaista näytöstä
Esityksen kolme näytöstä ovat keskenään hyvin erilaisia, jopa niin, että niitä voitaisiin esittää aivan omina teoksinaan. Ensimmäisen näytöksen teemana koin jonkinlaisen ihmisen tai jopa ihmiskunnan syntymisen ja itsensä löytämisen. Liikkeellisesti keskeisintä tässä kurinalaisessa ja tarkasti tanssitussa näytöksessä ovat teoksen nimen mukaisesti pyörre ja spiraali sekä pyörivä liike, joka jatkuu suurempana ja pienempänä katkeamatta läpi koko näytöksen. Mustia maalitaulun tai arkaaisen silmäkuvion mieleen tuovia ympyröitä on myös tanssijoiden vaaleissa ihonmyötäisissä asuissa.
Toisessa näytöksessä sitten repeää. Se on karnevalistista ilotulitusta niin tanssillisesti kuin puvustuksellisestikin. Kokonaisuus tuo mieleen surrealistisen hovin hallitsijapareineen. Marja Uusitalon puvustus on hulvaton ja mielikuvituksellisen värikäs uusiosekoitus niin virkattua patalappua, uimarengasta kuin lasten muovilelujakin.
Kitschimäinen muovisuus jatkuu katon tyhjistä muovipulloista tehdyssä katoksessa. Ja jos ensimmäinen näytös oli valaistu pehmeästi ja jopa hämärästi, niin nyt valoisuus hyökkää silmille. Kaikki on kirkasta, jotta kaikki näkyvät ja pääsevät esille.
Myös liikkeellisesti kaikki on sallittua ja kaikkea löytyy diskokuvioista balettiteosten hovitansseihin. Älykkään hauskaa tanssia, jonka sisällä oleva kriittinen piikki osoittaa selvästi nykymaailman materiahakuisuutta kohti.
Kolmannessa näytöksessä palataan takaisin varhaisen modernin tanssin yksinkertaisuuteen pukujen neutraalia beigeä väritystä myöten. Peiliseinien käytön voi tulkita symboliseksi ihmisen peiliin katsomiseksi, mutta ennen kaikkea mieleen jää jatkuvasti eri suuntiin poikki näyttämön kulkeva liike. Se on yksinkertaista, virtaavaa ja pienin nyanssein muuntuvaa. Se on tietoisessa ristiriidassa Ahon säveltämän kolmannen näytöksen täydelle ja lähes päällekäyvälle musiikille.
Kautta linjan Aaltokoski koreografiassaan antaa tilaa musiikille ja sovittaa liikefraasinsa sen rytmiikkaan ja dynamiikkaan. Liikekieli ja musiikki hengittävät samaan tahtiin sekä kuvaannollisesti että konkreettisesti.
Pyörteitä on hyvin monikerroksinen teos, josta eri katsomiskerroilla saattaa löytää aivan uusia asioita niin musiikillisesti, liikkeellisesti kuin visuaalisestikin. Se on myös selkeästi kokonaistaideteos, jossa kukin osatekijä on olennaisesti sidoksissa toisiinsa. Onneksi se lopultakin tehtiin näyttämölle.
Uutispäivä Demari 29.08.2011 – Annikki Alku
SNURROR AV ALLA DE SLAG
Att det är en kulturgärning att komplettera och äntligen uppföra Uuno Klamis balett Pyörteitä torde de flesta kultruvänner vara överens om. Klami färdigställde endast en akt. Hans pianopartitur till första akten har orkestrerats av Kalevi Aho, som också komponerat den planerade tredje akten. Ofattbart att verket negligerats av Nationalbaletten, där det var ämnat att uruppforas i början av 2000-talet. Fint att Alpo Aaltokoski Company fattat tag i verket, så vi äntligen får se det i dansad form!
Alpo Aaltokoski ör ett alldeles utmärkt val for detta material – en erfaren, mogen koreograf som hela tiden arbetar utgående från musikens stämningar och dramaturgi, utan att för den skull bli slav under musiken. I dansväg kan man inte svälla och göra crescendo i det oändliga, och koreografin utnyttjar ofta det massiva orkesterpartiturets dramatiska höjdpunkter med humor, ironi, överraskande sceniska lösningar och dylikt.
Även om tematiken kretsar kring Kalevala och smidandet av Sampo, är verket helt abstrakt. De tre akterna är sinsemellan rätt olika, vilket betornas extra av visualiseringen, som är full av kontraster. Första aktens musikaliska dramatik understryks av den fysiska, atletiska koreografin. Redan de första skuggfigurerna får mig att tänka på grekiska skulpturer och de snurrande rörelserna, som i enlighet med verkets namn återkommer synligt i alla akter, påminner här om diskuskastarens rörelse.
Andra akten, Klamis egen, är sprudlande balettaktig och iscensättningen är helt hänförande! Dansarnas alldeles vansinniga, fantasifulla dräkter kombinerade med allsköns fastsydda attiraljer (från krattor och Barbiedoctor till citruspressar och simringar) och gjorde det hela till en färgernas fest, en karneval – men inte utan allvarliga toner.
Tredje akten, komponerad av Aho, passar utmärkt väl ihop med de tidigare akterna – visst är den aningen mer dissonant och volymmässigt dånande, men den fungerar väl som kulmination. Dansmässigt var inledningen på tredje akten något av det vackraste i hela verket: fart och flyt, enkla rörelser. Visualiseringen var även här häftig, men pä ett skirt sätt. Glasspeglarna var som element helt magiska.
Aaltokoski har förmågan att få ut det allra bästa av sin grupp. Tolvmannaensemblen var väl sammansvetsad och säker trots kombinationen av gamla ringrävar och purunga studerande. Av de många personligheterna hade alla sina egna starka sidor: atletiska Ahto Koskitalo var imponerande med sin starka karisma, Samuli Riik är en lyriskt skir balettdansör, Esete Sutinen bjuder på virtuos kvickhet. Nu återstår bara att få föreställning framförd med levande musik – ett så här kraftigt orkesterverk kommer nog inte riktigt till sin rätt på skiva.
Huvudstadbladet 28.8.2011 – Tove Djupsjöbacka