Kadotettu

Teosesittely

Kadotettu pohtii ja nostaa esiin kollektiivisen älykkyyden merkityksen. Mitä muistamme ja mitä haluamme muistaa, mikä merkitys on muistilla? Sekoitus utopiaa sekä dystopiaa ja havainnoiva ote aikamme ilmiöistä – sitä on Kadotettu.

Työryhmä:

Koreografia: Alpo Aaltokoski
Koreografin assistentti: Johanna Ikola
Tanssi: Kareem Haritani, Leo Kirjonen, Katja Koukkula, Tuovi Rantanen, Esete Sutinen, Jussi Väänänen
Laulu: Ali Saad
Musiikki: Sanna Salmenkallio
Valosuunnittelu: Alexander Salvesen
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Pukusuunnittelu: Marja Uusitalo
Pukujen ompelu: Säde Norja
Ennakkokuvat: Ninna Lindström
Pressikuvat: Mikko Rasila
Tuotanto: Alpo Aaltokoski Company

Kesto: 60 minuuttia

Tukijat: SKR Uudenmaan rahasto

Ensi-ilta 23.11.2019, Stoa, Helsinki

Lehdistöarviot

Alpo Aaltokosken uusi tanssiteos on julistus rauhalle ja keskinäiselle ymmärrykselle
— Helsingin Sanomat / Jussi Tossavainen

ALPO AALTOKOSKI ei sitten koskaan petä. Hänen uusi teoksensa Kadotettu vangitsee vastaanottajan. Seitsemän tanssijan teos koskettaa syvälle. Se on julistus yhteistyölle, rauhalle ja keskinäiselle ymmärrykselle.

Kadotetun alku on jopa melko pelottava. Ryhmä ihmisiä kävelee puolihämärässä huputettuina täysin tunnistamattomina anonyymeinä olentoina. Ahdistus alkaa hiipiä katsojaan, kunnes valot ja värit alkavat palata näyttämölle. Ihmisketju muodostaa yhteisen olion. Kuin muistoksi jostain alkulähteistämme. Aaltokosken idea ja inspiraatio onkin lähtenyt joukoista ja parviälystä. IHMISKETJU kulkee läpi näyttämön loputtomalta tuntuvan ajan. En sano pitkästyneeni, vaan pikemminkin minimalistisuudesta hypnotisoituneeni. Kun he viimein riisuvat huppunsa, alkavat merkilliset käsieleet. Ne ovat outoa kieltä. Pitäisikö ne ymmärtää? Tai ehkä vain sopia niiden kuuluvan tähän maailmaan. Ne näyttävät salakieleltä tai jonkin kultin kommunikointivälineeltä.

Koko alkuosassa ei varsinaiselle tanssille juuri anneta tilaa. Se on silkkaa kävelyä, mutta tehokkaasti ja vaikuttavasti tehtyä. Kunnes rävähtää. Täydet valot syttyvät näyttämölle ja tanssijoiden persoonat paljastuvat. Robottimaisuus katoaa ja yksilöt erottuvat yhteisöstä. Sanna Salmenkallion musiikki tukee erinomaisesti esityksen tunnelmaa. Mikä hienointa, yllätyksenä lavalle tulee Ali Saad, joka laulaa suorana upeasti suoraan sydämeen. Valitettavasti laulun tekstiä ei ole käännetty suomeksi, joten sisältö jää arvailujen varaan. Mutta hienoa silti. TEOS sisältää kosolti surrealistisuutta. Marja Uusitalon puvut ovat kuin futuristisia militaristishenkisiä haalareita. Kollektiivisuus korostuu kaikessa. Tanssi rivissä lähestyy jopa Riverdancea. Kaikessa on jotain lähestyttävää ja toisaalta vaikeasti kosketeltavaa. Juuri kun luulee saavansa jostain kiinni, se katoaa.

Kadotettu on vaikuttava ja vahva. Taattua Aaltokoskea joka sekunti. Katsojana tunteet jylläävät äärestä laitaan kaiken aikaa. Ajoittaisesta ahdistavuudestaan huolimatta teos on lopulta hyvin kaunis. LISÄKSI kokoon on saatu erinomainen ja ilmaisuvoimainen esiintyjäporukka. Esete Sutinen on hieno, kuten aina. Mukana ovat myös hurmaavat kilpatanssiareenoilta tutut Jussi Väänänen ja Katja Koukkula. Ei voisi parempaa esiintyjäparvea ajatella. Tämä teos on hieno jatkumo Alpo Aaltokosken uralla.

Tummia näkyjä ihmisyyden tulevaisuudesta
— Annikki Alku / Demokraatti

Alpo Aaltokosken uusimman teoksen nimi on Kadotettu. Esityksen jälkeen en ihan suoralta kädeltä osannut yhdistää nimeä näkemääni. Ellei kadotettua sitten ollut inhimillisyys, yksilöllisyys ja ihmisten välinen vuorovaikutus. Stoan lavalla nimittäin liikkui ennen kaikkea joukko. Samanlaisissa harmaissa armeija- tai suojavaatemaisissa haalareissa ja pitkään myös hyvin yhtenäisesti jatkuvana letkana, jonka vetäjä vain huomaamattomasti vaihtui. Alussa tanssijoiden päitä myös peittivät tummat huppumaiset päähineet, jotka häivyttivät ruumiinrakennetta lukuun ottamatta loputkin yksilölliset piirteet. Ryhmää ja sen sisällä ilmenevää joukko-, parvi- tai kollektiivista älyä teos käsittelikin. Tällöin joukon jäsenten samankaltaisuus on olennaista. Yksilöllisyyttä voi olla, mutta vain hyvin pienimuotoisesti ja rajatussa määrin.

Toinen esitystä hallitseva piirre oli toisto. Myös Aaltokosken käyttämä liikekieli noudatti eräänlaista monotonista pienimuotoisuutta. Vaikka variaatioita oli runsaasti, mikään ei räiskähdellyt ja energia säilyi tasaisesti virtaavana kuin koneessa. Taustalle aika ajoin heijastuva eri värinen monirenkainen pyörre tai kuilu ja sen keskustan hahmot toivat minulle mieleen muinaishaudan, joka aikojen saatossa vähitellen mureni olemattomiin. Sanna Salmenkallion säveltämä pääasiassa tummasävyinen musiikki ja siihen alkupuolella yhdistynyt Ali Saadin laulu olivat sekä haikeita että myös jotenkin vääjäämättömän oloisia. Niin musiikki kuin liike imivät katsojan lähes hypnoottisesti mukaansa outoon maailmaansa. Esitys oli yhtä aikaa sekä helppo että vaikea vastaanottaa. Se ei kuitenkaan ollut totaalisen pessimistinen, vaan lopussa löytyi myös toivoa uudesta alusta.

Kun melkein kaikki katoaa avaruuteen
— Sara Nyberg / Teatteri & Tanssi + Sirkus

Tila täyttyy rytmikkäästi käsi kädessä jonossa kävelevistä huppupäisistä hahmoista. Niiden muodostama suhiseva käärme matelee ympäri näyttämöä kuin tutkimassa maailmaa. (…) Kävelyä kestää niin kauan, että jono tuntuu katoavan jonkinlaiseen meditatiiviseen rauhaan. Aaltokosken teemat ihmisten yhteyksistä toisiinsa ja luontoon sekä ympäröivään maailmaan ovat näkyvissä hänen jokaisessa teoksessaan. Niin tässäkin, mutta liikekieli on muuttunut. Aiemmista teoksista tuttua pyörivää liikettä ei nyt nähdä, vaan liikemateriaalissa on paljon pientä staccatoa.

Kun katsojan huomion keräävät huput otetaan pois, jäljellä ovat yhtenäiset hopeankiiltoiset haalarit. Marja Uusitalon suunnittelemat haalarit suhisevat kuin tuulipuvut tanssijoiden mitatessa tilaa edestakaisin. Aika ja paikka tuntuu katoavan tuulen suhinaan. Valot luovat Stoan saliin oivallisia tiloja haalarihahmojen matkalla. Valosuunnittelija Alexander Salvesen on heijastanut takaseinälle avaruusaluksen ikkunan. Kosteus näkyy kiteytyneen aluksen ikkunan ulkopuolelle, pakkasen kukat koristavat ikkunaa. Myöhemmin ikkunasta loistaa sininen pallo, joka näyttää maat ja pilvet kadottaneelta maapallolta.

Monitaustainen tanssiryhmä toteutti kävelevää käärmettä ja teräviä käsieleitä yhtenäisesti. Siinä kuitenkin erottui Esete Sutisen ja Jussi Väänäsen tanssima duetto, jossa nähtiin nautinnollista venyvyyttä ja virtaavuutta, jota muuten jäi monin paikoin kaipaamaan. Sanna Salmenkallion luoma musiikki lisäsi illan tunnelmallisuutta. Laulaja Ali Saad tulkitsi surullisen kuuloisia arabiankielisiä lauluja. Tummasävyinen itämaisuus loi haikeutta ja vääjäämättömyyttä teokseen. Aaltokoski onnistuu sekoittamaan muistoja tulevaisuuden odotuksiin.

Esityshistoria

Ensi-ilta, Stoa, Helsinki 23.11.2019

Muut esitykset Stoassa:
27.11.2019
28.11.2019
29.11.2019
30.11.2019
1.12.2019

Jaa eteenpäin:

Teosesittely Kancheli-trilogian ensimmäinen osa, sooloteos Anna Palmiolle “Olen Kanchelin musiikin ihailija, Morning Prayers on kulkenut mukanani...

Lue lisää

Uoman muodostavat kuusiosaisen teossarjan Kuusi kuvaa kuolemasta osat III, IV ja V. Teos koostuu kolmesta simultaanisti samaan aikaan tapahtuvista sooloista.

Lue lisää

Teosesittely Otteita eräästä suhteesta: haaveista, peloista ja kohtaamisista, vapaudesta ja pakosta. Elämme suhteiden verkostoissa, jotka alkavat...

Lue lisää

Teosesittely Piilotajunta ei ole vain torjuttujen halujen romuvarasto –Se on maailma, joka on yhtä elävä ja...

Lue lisää

Teosesittely Ihmiskuvia, joissa itse elämä voidaan stailata ja tuotteistaa Lucid Dreaming peilaa medioiden kuvatulvaa ja rinnastaa...

Lue lisää