Maunula-talossa Helsingissä ensiesitetty Uoma on hyvin visuaalinen sana, joka herättää heti monenlaisia mielikuvia, niin konkreettisia kuin kuvaannollisiakin. Se on myös jotenkin ikiaikainen sana, joka tuo mieleen ajan kulun ja ennen kaikkea menneisyyden.
Uskoisin, että kaikki uoma-sanan tulkinnat ovat enemmän tai vähemmän olleet Alpo Aaltokosken mielessä hänen nimetessään uusimman teoksensa Uomaksi. Se on kolmesta yhtäaikaisesta soolosta koostuva esitys, joka on kakkososa Aaltokosken kuusiosaisesta luopumisen ja kuoleman teemoja käsittelevästä soolosarjasta. Kaksi ensimmäistä sooloa saivat ensi-iltansa kaksi vuotta sitten nimellä Suljetut ovet. Nyt nähdään soolot 3-5.
Uoma on myös Aaltokosken lempeä kannanotto tanssijan ikään. Yleensä tanssiesityksissä keski-iän ylittäneitä tanssijoita nähdään näyttämöllä hyvin harvoin. Uoman tanssijoina ovat 76-vuotias Marjo Kuusela, 60-vuotias Tuovi Rantanen ja 43-vuotias Johanna Ikola. Toisaalta en osaisi ajatella, että hyvin nuorilla tanssijoilla edes olisi kovin paljon sanottavaa esityksen aiheesta. Tällä kolmikolla on.
Uomaa hallitsee niin koreografisesti kuin visuaalisestikin diagonaalilinja. Jo Maunula-talon esitystilan katsomoon tultaessa hämärähkössä tilassa huomio kiinnittyy näyttämön yläpuolella roikkuvaan Aino Favénin teokseen. Se on käytetyistä muovipullojen osista tehty kevyt ja kirkas, mutta myös määrätietoinen kulmasta kulmaan kulkeva virta, joka luo tilaan oman värikkään uomansa.MAINOS
Myös liike kulkee usein diagonaalissa ja kun linja rikotaan joko pysähdyksellä tai poikittaisella suunnalla, se tapahtuu hyvin tietoisesti ja jopa rajusti. Vaikka kyseessä on kolme sooloa, en oikein osaa ajatella niitä erikseen esitettyinä. Sen verran usein tanssijoiden liike limittyy ja lomittuu tai jopa keskustelee toistensa kanssa. Silti varsinaisia kontakteja ei oteta, vaan kukin tanssija elää omassa maailmassaan.
Ikolan tulkintaa sävyttää jonkinlainen hämmennys, kuin ihmettely siitä, että elämä on jo näin pitkällä. Rantanen on tanssijoista vimmaisin ja selvästi taistelee elämän vääjäämättömän kulun tuomia muutoksia vastaan. Ja riemukkaasta ilmeestä päätellen myös välillä voittaa. Kuusela on kolmikosta tyynin ja sen oloinen kuin hänellä olisi joku hauska salaisuus, jota hän ei halua paljastaa.
Kokonaisuutena koreografia ja tanssi on kuulasta ja virtaavaa kuin koskemattoman maiseman mutkittelevassa uomassa kulkeva vesi.
Flamenco-kitaristi Joonas Widenius oli muusikkona mukana jo sarjan edellisessä osassa. Nyt hänellä on parinaan sellisti Lea Pekkala. Heidän yhteistyöstään ja vuorottelustaan syntyy esitykseen hieno ja monisävyinen musiikkimaisema, jota korostaa ja tummentaa upeasti Johanna Stormin äänimaailma.
Oman tärkeän visuaalisen lisänsä kokonaisuuteen tuovat Liisa Pesosen vaaleat ja keveät, välillä jopa leikkisästi hulmahtelevat mekot sekä Alexander Salvesenin voimakasväriset diaprojisoinnit, jotka levittäytyvät niin taustalle kuin välillä lattiallekin.
Uoma hengittää yhtä aikaa menneisyyttä, nykyisyyttä ja hippusen tulevaisuuttakin. Se antaa arvoa elämän mukanaan tuomille kokemuksille ja näyttää, että tanssijan liike on ilmaisevaa minkä ikäisenä tahansa silloin, kun tanssijalla on halua ja kykyä sitä tulkita.