Askelia äänten takaa

Ukrainalaistanssijoiden henkilökohtaiset kokemukset sodan tuskasta antavat teokselle syvän emotionaalisen painon.

Askelia äänten takaa pakottaa katsojan pysähtymään ja rauhoittumaan elämän kivuliaisten kokemusten ja tapahtumien äärelle. Yhteistyössä Aurinkobaletin, Alpo Aaltokoski Companyn ja ukrainalaisen Ethno Contemporary ballett -tanssiryhmän kanssa toteutettu esitys tuo näyttämölle elämän ja kuoleman, muukalaisuuden ja kodin teemojen häilyvät rajat. 

Teos kääntää surun ja epätoivon miltei uhmakkaaksi vastarinnaksi Alpo Aaltokosken vahvan koreografian ja tanssiviisikon – Nina Bulgakova, Linda Holmström, Anastasiia Mostova, Elina Raiskinmäki ja Kateryna Zhuravlova – ansiosta. Sodan tuska tulee katsojan iholle ukrainalaistanssijoiden kautta. Heidän henkilökohtaiset kokemuksensa antavat teokselle emotionaalisen painon, joka tuntuu joka liikkeessä. 

Holmström ja Raiskinmäki elävät antaumuksella Bulgakovan, Mostovan ja Zhuravlovan tuskallisia kokemuksia ja tanssiryhmä sulautuu lavalla yhdeksi; tanssijat ovat yksinään hauraita mutta yhdessä vahvoja, mistä myös teoksen häilyvä toiveikkuus syntyy 

Aaltokosken koreografia on monikerroksinen, kuten ihmisyyskin, ja hänen tapansa hyödyntää musiikkia on mestarillinen. Teoksessa kuultavat, Giya Kanchelin sävellykset Moured by the Wind I: Molto Largo ja Light Sorrow tarjoavat haastavan mutta moniulotteisen pohjan koreografialle. Vaikka musiikki on teoksen keskiössä ja toisinaan miltei uhkaa peitota liikkeen, tanssijat elävät sen rytmiä ja säveltä niin intensiivisestim että se pärjää musiikille. 

Teos alkaa ankealla ja kurinalaisella tunnelmalla. Tanssijat liikkuvat tilassa kuin ahertaen ankarasti ja katsoen arveluttavia tulevaisuudenkuvia. Teoksen tunnelma tihenee vähitellen Kanchelin musiikin myötäeläessä tarinaa. 

Teos jakautuu kahteen puoliaikaan ja sähköinen tunnelma tuntuu katkeavan väliajalla. Teoksen olisi voinut katsoa myös kerralla, jolloin ensimmäisellä puoliajalla rakennettu intensiivinen tunnetila säilyisi. Toisaalta tauko on hyvä, koska teos vavisuttaa katsojaa niin kokonaisvaltaisesti. 

Aaltokoski hyödyntää koreografiassaan ryhmädynamiikkaa geometrisilla linjoilla ja mielenkiintoisilla ryhmäkohtauksilla, joiden liike vaihtelee itsemyötätunnosta itseen kohdistuviin, teräviin puukoniskuihin. 

Aaltokoski jättää hienosti tilaa myös tanssijoiden omalle tulkinnalle. Näen Raiskinmäen kuoleman hitaana ja kivuliaana, kun taas Holmström leijuu keveänä tuntematta enää tuskaa.

Magnús Sigurðarsonin valot tukevat teoksen synnyttämiä mielikuvia pehmeinä mutta paikoin myös visuaalisesti kantaaottavana elementtinä. Punainen, näyttämön halki leikkaava valoviiva ja tanssijat kiertämässä sitä nostavat erilaisia tunnekuvia kehooni. Aivan kuin tanssijat vaeltaisivat elämän ja kuoleman hienovaraisella rajapinnalla. 

Marjo Haapasalo näyttää puvustajana jälleen osaamisensa. Hänellä on taito ilmentää puvustuksessa teoksen teemoja ja tunnelmia ja ottaa huomioon tanssijoiden laajat liikeradat. Puvuissa liikutaan graafisten, tiukkojen linjojen kautta pehmeään lempeyteen ja kauniin murrettuihin sävyihin. Puvut tavallaan kertovat teoksessa rinnakkaista tarinaa: ne siirtyvät ankarasta kurinalaisuudesta anteeksiantoon. 

Askelia äänten takaa on voimakas teos, joka ravistelee katsojaa, jos uskaltaa heittäytyä sen koko tunneskaalaan. Jokainen askel kantaa mukanaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta, ja onneksi tätä matkaa eivät myöskään ukrainalaistanssijat joudu kulkemaan yksin. 

Pako. Haave. Toivo. Askelia äänten takaa on vääjäämätön vaellus kohti tuntematonta. Matka on henkilökohtainen ja yhteinen. Kuka johtaa, kuka kutsuu, olemmeko kadottaneet suunnan? Jokainen askel pimeässä kantaa toivoa paremmasta huomisesta.

Näitä koreografin omia sanoja paremmin tuskin voi teosta kuvailla.

Alpo Aaltokosken ensimmäistä Aurinkobaletille tekemää koreografiaa katsoessa ajatukseni liikkuivat useammallakin tasolla. Toisaalta teos kertoo selvästi sodasta ja sen keskellä elämisestä. Ukrainalaisten tanssijoiden läsnäolo tarkentaa ajatuksen Venäjän hyökkäyssotaan, mutta sinänsä teos voisi kertoa muistakin sodista tai muutoin väkivaltaisesta, arvaamattomasta arjesta. Toisaalta se puhuttelee myös niitä, jotka eivät elä keskellä konfliktia mutta tuntevat maailman tilaan liittyvää huolta ja ahdistusta. Yksilötasolla se voi muistuttaa oman elämän synkistä hetkistä, joista on tuntunut mahdottomalta löytää ulospääsyä. Joka tapauksessa sama mekanismi, joka tuottaa myötätuntoa toisia kohtaan, tuo paluupostissa myös toivon kipinän.

Siten Askelia äänten takaa ei aiheestaan huolimatta ole liian raskas. Se on vaikuttava, siihen uppoaa ja se tuntuu sydänjuuria myöten, mutta taiteella on ihmeellinen kyky auttaa käsittelemään vaikeitakin asioita niin, että se ennemmin nostaa lamaannuksesta kuin syöksee siihen. Mieli kysyy myös hieman hämmentyneenä, voiko inhimillisen tragedian kuvaus olla yhtä aikaa riipaiseva ja kaunis. Askelia äänten takaa sitä joka tapauksessa on. Ehkä kauneus on juurikin siinä elämässä, jota jokainen askel kantaa ja sen myötä teokseen sisältyvässä toivossa – hienosta koreografiasta, upeista tanssijoista ja koko visuaalisesta suunnittelusta puhumattakaan.

Teoksen emotionaalisuutta syventää tieto siitä, että näyttämöllä on Aurinkobaletista tuttujen Linda Holmströmin ja Elina Raiskinmäen lisäksi kolme Harkovasta paennutta tanssijaa, Nina Bulgakova, Anastasiia Mostova ja Kateryna Zhuravlova. Ilman tätä tietoakin katsoja tosin varmasti oivaltaisi, mistä on kyse. Marssivien askelten ääni teoksen alussa herättää lähes piinallista levottomuutta, suru ja epätoivo välittyvät tanssijoiden liikkeestä ja olemuksesta ja soivat teoksen musiikissa.

Aaltokoski käyttää koreografiassaan georgialaisen Giya Kanchelin (suomeksi litteroituna Gia Qantšeli) sävellyksiä Mourned by the Wind I: Molto largo ja Light Sorrow, musiikkia, jossa on hyvin vahva tunnelataus ja toisaalta hyvin vahvat kontrastit: orkesteri tuntuu räjähtelevän äkkiarvaamatta kesken suhteellisen hiljaista ja surumielistä sävellystä. Odottamattomat, lähes säikäyttävät musiikilliset iskut ja synkän ja melankolisen välillä vaihtelevat äänimaisema sopivat jo sellaisenaan kuvaamaan elämää sodan keskellä. Se voi muistuttaa myös muunlaisia elämän äkkinäisiä, ankaria yllätyksiä tai hetkittäin yltyvää tuskaa, joka jälleen tasaantuu.*)

Musiikin ja koreografian yhdistelmä on mielenkiintoinen. Ajattelin esityksen jälkeen kuunnella itselleni ennestään tuntematonta musiikkia tarkemmin ja päädyin pysäyttämään kummankin teoksen suhteellisen nopeasti. Kaikki oli sillä hetkellä monellakin tavalla liikaa: liian kovia kontrasteja korvilleni, liikaa vaativaa, liian tunteisiin vetoavaa, jopa tunteita manipuloivaa. Aurinkobaletin katsomossa musiikki ei kuitenkaan tuntunut liian vahvalta ja päällekäyvältä. Noteerasin iskut ja alttoviulun, jossa kuulosti ihmisen ääneltä tai tunne-elämän tulkilta, mutta tässä yhteydessä musiikki ennemminkin loi tilan ja äänimaailman, missä esitys tapahtuu. Huomio kohdistui herkeämättä tanssijoihin, jokaiseen liikkeeseen ja eleeseen, koko koreografian kertomaan tarinaan.

Tilan ja tarinan luomiseen osallistuu myös Magnús Sigurðarsonin valosuunnittelu. Esityksen alussa mustalle näyttämölle lankeavan valon muodostama suorakaide saa erilaisia merkityksiä. Se on kuin ikkuna, josta katsotaan ulos tai puhelimen näyttö, jolta haetaan kuumeisesti tietoa tapahtumista. Sen äärelle myös kokoonnutaan keskustelemaan, nähtävästi väittelemään kiivaasti. Vaikuttavin valoelementti oli kuitenkin näyttämön kahteen otteeseen halkaiseva valolinja, ensimmäisessä näytöksessä punainen, toisessa valkoinen.  Se on raja, mutta minkä välillä? Valtioiden, elämän ja kuoleman, entisen turvallisen ja nykyisen muuttuneen maailman, surun ja toivon? Ainakin sen merkitys muuttuu näytösten välillä. Kun tanssijat teoksen lopuksi tasapainoilivat valkoisella rajaviivalla, tunnistaminen tuntui tulevan jostain muualta kuin aivoista, jotka sen välittivät sanoiksi: tiedän, tiedän täsmälleen. Tuntui kuin teoksen päättävä näky olisi antanut avaimet käteen (en välttämättä tarkoita tulkinnan avaimia).

Paljon kertoo myös Marjo Haapasalon puvustus, joka ensimmäisellä puoliskolla tuo ankean ankarassa harmaudessaan mielikuvan joko armeijasta tai vankilasta, mutta toisessa näytöksessä pehmenee ja saa hieman väriä. 

Johtuneeko teokseen uppoamisesta tai sen kerroksellisuudesta, mutta tuntuu, että osa ajatuksista ja mielikuvista on häilynyt jossain takaraivossa. Hetkellisesti mielessäni välähti Picasson Guernica, enkä tiedä, johtuiko se liikekielestä, musiikista, teoksen aiheesta vai niistä kaikista. Voisin kirjoittaa siitä, että kaikki tanssijat ovat naisia tai siitä, millainen vaikutus on yhden tanssijan jäämisestä irralleen paljolti yhdessä tanssivasta ryhmästä, mutta puhumatta paras. Askelia äänten takaa täytyy katsoa ja ajatella itse ja kokea yhdessä.