Veljet

Kilpatanssija Jussi Väänänen loistaa Alpo Aaltokosken uutuuskoreografiassa.

OLIPA miehinen ilta! Stoan näyttämöllä nähtiin kolme plus yksi miestä. Taustatekijämiehistä puhumattakaan. Silti ilman mitään mieskliseitä – ahdistusta, uhoa tai väkivaltaa.

Nähtiin kauniita, upeita, tanssivia miehiä. Heitä, jotka ovat kotonaan kehossaan ja jakavat normaalin arjen ja veljellisen rakkauden toisiaan kohtaan.

Suomalaisen nykytanssin vahva vaikuttaja Alpo Aaltokoski pisti pystyyn nimeään kantavan festivaalin, Aaltokoski Dance Marathonin. Kuusikymppinen koreografilegenda tarjoilee aivan jotain muuta kuin retrospektiivin. Hän tähyää tähän päivään.

VELJET on festivaalin uutuusteos, joka myös avasi tapahtuman. Siinä kolme miestä purkaa suomalaisittain hämmästyttävän avoimesti miehisyyttään ilman kliseitä tai traumoja.

Siinä on rakkautta, teoksen nimen mukaista veljeyttä, fyysisyyttä sekä mieskehon staminaa ja kauneutta.

Esitystä katsoessa tulee epämääräinen kaipuu veljeen, jota itselläni ei koskaan ollut. Tämä on vuoteen 2017 päivitetty Seitsemän veljestä. Paitsi että heitä on kolme, eikä enää tarvitse todistella maskuliinisuutta.

Veli on veljelle tärkeä, häntä saa ja pitää rakastaa, vaikka olisikin joskus vähän oikullinen tai melkein tyhmä.

Oikeasti nämä esiintyjät eivät ole sellaisia, vaan lähes täydellisiä rooleissaan.

Alpo Aaltokoski on löytänyt miehityksen, jossa tanssijan taidot, mieskehon kauneus, läsnäolo ja herkkyys lyövät kättä toistensa kanssa.

Ahto Koskitalon, Jouni Majaniemen ja Jussi Väänäsen muodostama veljeskatras pistää uskomaan kaikkeen hyvään ja miesten väliseen solidaarisuuteen. Ei se ole keneltäkään pois, jos he piittaavat toisistaan eivätkä jätä toisiaan huononakaan hetkenä.

KOSKITALOA ja Majaniemeä olen ihaillut tanssijoina aiemminkin. Yllättävää tässä roolituksessa on kuitenkin Jussi Väänänen, joka tunnetaan ja muistetaan kilpatanssijana yhdessä partnerinsa ja puolisonsa Katja Koukkulan kanssa.

Väänänen tekee fyysisesti ­upean ja niin loistavan nykytanssisuorituksen, että karisma suorastaan lentää katsojaa kohti. Hän on näyttämöllä vereslihalla ja mitä tahansa tekeekin, sen uskoo välittömästi.

Poissa ovat kilpatanssin kliseet, läsnä on aito tunteva mies kaikkine kolhuineen ja kokemuksineen.

Alpo Aaltokosken teos ja koreografia vaatii tanssijoilta paljon. Se pistää liki tunnin intensiivisessä kestossaan esittäjät fyysiseen rääkkiin.

Samalla se myös edellyttää narsistista heittäytymistä olemaan kaunis katseen objekti, mutta silti vahvasti pintaa syvemmälle meneviä tunteita välittävä subjekti.

Veljet ei olisi voinut syntyä ilman näitä kolmea hienoa tanssijaa.

Eikä ilman Aaltokosken tajua vaatia heiltä vain ja ainoastaan parasta fyysistä mutta ajateltua ilmaisua.

Om jag skulle bli ombedd att ur vår samtida dansrepertoar peka ut verk som särdeles djupsinnigt, mångtydigt och utan att skriva åskådaren på näsan, speglar parförhållandets dynamik, skulle jag väldigt snart komma att tänka på Alpo Aaltoskis Lupauksia (2000) och Together (2010). De är verk som ristar in sig i minnet och som man med stöd av egna erfarenheter avläser på olika sätt.

Nu har Alpo Aaltokoski med sina dansare Ahto Koskitalo, Jouni Majaniemi och Jussi Väänänen, arbetat vidare på tematiken och materialet i Together (Koskitalo och Majaniemi stod för den gedigna och intima tolkningen av den) och skapat Veljet, ett luftigt, mångsidigt och tilltalande verk om vänskapsförhållandenas dynamik.

Olika former av lek, kamp, spel, ensamhet och gemenskap rullas upp i en sammanhängande svit scener, med Aake Otsalas ljudlandskap och Kalle Paasonens ljusdesign som invävda element. Bilden av manlighet blir allt annat än stereotyp eller enkelriktad i denna sceniska och tidvis starkt berörande, tidvis väldigt suggestiva mosaik.

De tre dansarna är rasande skickliga och mångsidiga. De räds inte att blotta sina känsligare sidor och har dessutom alla den speciella färdighet för hårfin och gedigen framställning i och via dans som behövs för att ytterligare lyfta upp det hela. Det att helheten blir stark och intensiv beror mycket på just dessa dansares uttrycksförmåga och kvaliteter, som i verket exponeras i grupp, i duetter och i soli på olika sätt.

Scenen med energiskt uppdriven frontal aktion i tre sektioner, understrukna av ljuskvadrater på golvet och med användning av vita masker, är speciellt suggestiv.

Den kvadratiska och markanta ljussättningen blir en parallell till Alpo Aaltokoskis intensiva solo Deep, som han 17 år efter urpremiären, lika stringent och expressivt, nu framför. Deep är ett medieverk som väver samman Alpo Aaltokoskis koncentrerat expressiva dans med Milla Moilanens video.

Verktiteln är som en hänvisning till det organiskt djupa, hårfint utmejslade och sparsamt men med laddad energi framställda dansspråk, som Aaltokoski utvecklat och som följt honom genom hans långa konstnärskap. Dansen är konkret och påtaglig men genom den öppnar sig tillsynes obegränsade och växlande visioner. Här är det benstrukturen och det djuriska som fokuseras, dissekeras och varieras på olika sätt, både på scenen och i videon.

Alpo Aaltokoski Company järjestää Stoassa viikonloppuna alkaneen kahdeksanpäiväisen ”Aaltokoski Dance Marathonin”, jossa nähdään ryhmän neljästä teoksesta peräti viisitoista esitystä.

Kaksi teoksista on uusia ja ne saivat ensi-iltansa viikonloppuna. Toinen on Alpo Aaltokosken kolmelle miestanssijalle tekemä ”Veljet” ja toinen Johanna Ikolan niin ikään kolmelle tanssijalle tekemä Fuga. Myös Aaltokosken ”Ali & Alpo” on tältä vuodelta ja vain hänen oma soolonsa ”Deep” on varhaisempi, vuodelta 2000, mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi yhtään vanhentunut.

Nykyään jo kuusikymppinen ja monin tavoin suomalaiseen nykytanssiin vaikuttanut Aaltokoski on aina ollut teoksissaan vahvasti liikelähtöinen. Näin on myös Veljet-teoksen kohdalla. Eikä liike ole mitä tahansa, vaan teknisesti vaativaa, hyvin fyysistä ja yksityiskohtaista. Kun tähän lisätään voimakas tunnelataus ja sen uskottava ilmaisu, ei tuloksena voi olla muuta kuin erittäin vaikuttava esitys.

En tiedä, onko se ollut tarkoituksellista, mutta Veljet-esityksen kolme tanssijaa ovat taustaltaan lähtöisin eri tanssilajeista. Nuorimman heistä, Jouni Majaniemen pohja on nykytanssissa, Ahto Koskiluodon tausta on kansantanssissa ja Jussi Väänänen on viime vuosiin saakka ollut tunnettu ennen kaikkea kilpatanssijana. Tämä ei tarkoita, etteivätkö he kukin hallitsisi nykytanssin ja erityisesti Aaltokosken liikekieltä aivan upeasti, mutta se tuo kunkin habitukseen ja liikkeiden käsittelyyn hiuksenhienoja eroja, jotka minusta vain syventävät teoksen sisältöä.

Veljethän, ovat he sitten sukulaisia tai muuten ystäviä, ovat aina erilaisia. Ja veljeyteen kuuluu tämän erilaisuuden hyväksyminen, vaikka aina ei oltaisikaan samaa mieltä. Esitys tuo hienosti esille sen, miten moniulotteisia ihmisten väliset suhteet voivat olla ja miten tärkeitä me loppujen lopuksi toisillemme olemme, vaikka välillä etääntyisimmekin.

Kaikki kolme miestä ovat esityksessä hyvin vahvasti läsnä ja tekevät komeaa työtä, mutta silti vahvimman jäljen jättää Jussi Väänänen. Hänen näyttämökarismansa on aivan uskomaton ja hänen tanssinsa ja tulkintansa niin vereslihaista, että se ei voi olla koskettamatta.

Veljet on mistään tinkimätön, hieno nykytanssiesitys, joka näyttää miten paljon ja mitä kaikkea liikkeellä pystytään ilmaisemaan, kun se todella osataan.

Vapautunutta liikkeellistä keskustelua

Johanna Ikolan Fuga on myös liikelähtöinen ja ennen kaikkea musiikkilähtöinen teos, sillä sen pohjana on J. S. Bachin sävellys ”Die Kunst der Fuge”.

Katsojien ympäröimälle näyttämölle rakentuu kuusiosainen esitys, jossa vuorottelevat musiikilliset ja musiikittomat osuudet. Ensin tanssijat hiljaisuudessa tavallaan esittelevät esityksen liikeaiheet, joita he sitten varioivat ja kehittelevät musiikin myötä. Myös hengitys ja sen eri nopeuksien käyttö liikkeen johdattelijana on osa teosta. Lopulta jäljelle jää pelkkä musiikki, joka saa vaikuttaa katsojaan valojen hitaasti himmetessä.

Esitys perustuu tanssijoiden Jouni Majaniemen, Unna Kitin ja Johanna Ikolan vahvalle keskinäiselle kontaktille. Vaikka teos on koreografioitu, se vaikuttaa hyvin vapautuneelta liikkeellisesti käydyltä keskustelulta tanssijoiden välillä. Tanssi on luonnollista, pakotonta ja rentoa. Se on yhtä abstraktia kuin Bachin musiikki. Siis vain liikettä ja sen muotojen kauneutta ilman sen syvällisempää tunnetta tai tarkoitusta. Liikettä liikkeen ilosta.

Latinankielinen sana fuga tarkoittaa pakoa ja pakenemista. Sitä myös tavallaan on Ikolan koreografia. Se ei tarvitse määrittelyä, esityksestä voi nauttia vain liikkeenä, mutta toisaalta halutessaan, kuten musiikkiinkin, siihen voi liittää haluamiaan sisältöjä, tunteita ja tunnetiloja.

Alpo Aaltokoski Companyn tanssiteos on jatkoa Together -duetolle.

Ystävyydestä on kirjoitettu tuhansilla sanoilla, mutta vaikka mitään ei edes ääneen sanottaisi, keho paljastaa meidät. Alpo Aaltokoski Companyn teos Veljet on kertomus toveruudesta kolmen miehen tanssimana.

Kuinka yhdessä ollaan, ja miten erkaantumisen tuska purkautuu? Näitä taakkoja perkaavat tanssijat Ahto Koskitalo, Jouni Majaniemi ja Jussi Väänänen.

Veljet toimii paitsi omana teoksenaan, myös jatkokertomuksena Aaltokosken aiemmalle Together-duetolle, joka tutki yhdessä kulkemisen teemaa vuonna 2010.

Aaltokoski on punonut Veljet myös osaksi suurempaa teosmaratonia, joka tarjoaa nykytanssin ystäville tilaisuuden sukeltaa Pyhäjärveltä maailmalle ponnistaneen tanssivaikuttajan kantaaottavaan taiteeseen kulttuurikeskus Stoassa kahdeksana päivänä marraskuussa. Maratonin teokset tutkivat jokainen omalta kulmaltaan ihmisen suhdetta toiseen ja ympäröivään maailmaan.

Veljet esitetään yhdessä turvapaikkapolitiikkaa ja pakkopalautuksia pohtivan Ali & Alpo -teoksen kanssa. Viime keväänä ensi-iltansa saanut Ali & Alpo kertoo inhimillisen tarinan kielteisestä turvapaikkapäätöksestä, joka muutti irakilaisen ud-luuttusoittajan Ali Alawadin elämän kesken kahden taiteilijan yhteisteoksen syntyprosessin.

Yhteisillassa nähdään myös Aalto­kosken kansainvälistä mainetta kasvattanut Deep-sooloteos.