Uoma

Alpo Aaltokosken Uomassa tanssii kolme eri-ikäistä naista: Teos saa pakahtumaan kaikesta siitä kauneudesta ja viisaudesta, jota tanssijat välittävät

Uomaa voi hyvällä syyllä sanoa hioutuneeksi helmeksi, kirjoittaa tanssikriitikko Maria Säkö.

Uoma. Alpo Aaltokoski Company. Kantaesitys Maunula-talon salissa lauantaina 28.5. 

KESKI-IKÄISTEN ja sitä vanhempien naisoletettujen vähäiset esiintymiset teatterissa ja elokuvissa ovat viime aikoina nousseet puheenaiheeksi. Tanssin puolella keskustelu ei ole vielä niin pitkällä. Moni lopettaa edelleen varsin nuorena, vaikka useat tanssijat vaikuttavat olevansa luovuutensa parhaimmassa kukoistuksessa nimenomaan vanhempina. 

Alpo Aaltokosken Uomassa ikä tuo uusia ulottuvuuksia tanssiin. Uomassatanssii oman soolonsa kolme eri-ikäistä naista. Nelikymppinen Johanna Ikola, 58-vuotias Tuovi Rantanen ja 75-vuotias Marjo Kuusela. Erilaisissa elämäntilanteissa olevien naisten yhtä aikaa esittämät soolot levittäytyvät saliin. Uoman muodostavat Aaltokosken kuusiosaisen teossarjan Kuusi kuvaa kuolemasta osat III, IV ja V. 

Kukin tanssijoista tekee vahvan oman soolon, eikä teokseen ole luotu pakottavaa ja sitä kautta heidän ilmaisuaan pienentävää samanlaisuutta. Ikä tai sukupuoli ei tee taiteilijoista samaa massaa.

Sen toki koreografi Alpo Aaltokoski tietää ja antaa kunkin tanssijan ominaislaadulle aikaa sekä teknisesti että ilmaisullisesti vaativia tehtäviä. Se tuo mieleeni Deborah Hayn tavan vaatia tanssijoilta yhtä aikaa hetkessä elämistä ja koreografisten tehtävien ratkaisua.

ALPO AALTOKOSKEN aiemmistakin teoksista, kuten esimerkiksi Pyörteistä(2011), tuttu ainutlaatuinen kyky luoda virtaavaa liikettä on läsnä Uomassa, vaikka siinä on näennäisesti paljon pysähtymisiä. 

Ikolan pyörähdyksissä on nopeutta ja lempeyttä. Rantasen olemuksessa tiivistyy traagisuus ja kohtalokkuus. Marjo Kuusela on leikkisä ja mielikuvituksellinen ja vaikuttaa siltä, että hän näkee jokaisessa liikkeessä monta variaatiota.

Toki soolot myös keskustelevat keskenään, ja teokseen syntyy paikoin lähes tarinallisia kaaria. Mutta puhuisin mieluummin siitä, että näyttämöllä liikkeet punoutuvat yhteen ja haarautuvat ja niissä voi nähdä niin halutessaan keskustelua. 

Yhden tason tuovat Alexander Salvesenin värikkäät projisoinnit, jotka ovat hetkessä syntyneitä pensselinvetoja. Aluksi lähdetään liikkeelle tunnustelevasta kävelystä. Pian tunnelmat vaihtelevat ihmetyksestä syvään melankoliaan, mutta tunteessa ei vellota. Kuoleman läheisyys ei vie elämänvoimaa. 

Liisa Pesosen puvuissa on tyttömäisyyttä ja arvokkuutta. Johanna Stormin äänisuunnittelussa vahva äänimassa vaatii reaktioita. Joonas Wideniuksen päällisin puolin hillitystä flamencovaikutteisesta kitaroinnista sävyt nousevat esiin hiljalleen. Se resonoi tanssijoiden tapaan löytää sävyjä ja yhteyksiä kaikessa rauhassa. Lea Pekkalan sello soi sekin äärimmäisen sävykkäästi. Sello ottaa tilansa painokkaasti, muutamin harkituin vedoin, muttei päällekäyvästi. 

Samaa voisi sanoa koko teoksesta. Kun Uoma on loppunut, huomaan nimenomaan seuranneeni taiteilijoita, jotka ottavat paikkansa omalla tavallaan. Eivät röyhkeästi vaan siten, että he juurtuvat tilaan kaikin aistein ja ajatuksin. Uomaa voi hyvällä syyllä sanoa hioutuneeksi helmeksi, jonka jälkeen on pakahtua kaikesta siitä kauneudesta ja viisaudesta, jota tanssijat välittävät.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008849487.html

Maunula-talossa Helsingissä ensiesitetty Uoma on hyvin visuaalinen sana, joka herättää heti monenlaisia mielikuvia, niin konkreettisia kuin kuvaannollisiakin. Se on myös jotenkin ikiaikainen sana, joka tuo mieleen ajan kulun ja ennen kaikkea menneisyyden.

Uskoisin, että kaikki uoma-sanan tulkinnat ovat enemmän tai vähemmän olleet Alpo Aaltokosken mielessä hänen nimetessään uusimman teoksensa Uomaksi. Se on kolmesta yhtäaikaisesta soolosta koostuva esitys, joka on kakkososa Aaltokosken kuusiosaisesta luopumisen ja kuoleman teemoja käsittelevästä soolosarjasta. Kaksi ensimmäistä sooloa saivat ensi-iltansa kaksi vuotta sitten nimellä Suljetut ovet. Nyt nähdään soolot 3-5.

Uoma on myös Aaltokosken lempeä kannanotto tanssijan ikään. Yleensä tanssiesityksissä keski-iän ylittäneitä tanssijoita nähdään näyttämöllä hyvin harvoin. Uoman tanssijoina ovat 76-vuotias Marjo Kuusela, 60-vuotias Tuovi Rantanen ja 43-vuotias Johanna Ikola. Toisaalta en osaisi ajatella, että hyvin nuorilla tanssijoilla edes olisi kovin paljon sanottavaa esityksen aiheesta. Tällä kolmikolla on.

Uomaa hallitsee niin koreografisesti kuin visuaalisestikin diagonaalilinja. Jo Maunula-talon esitystilan katsomoon tultaessa hämärähkössä tilassa huomio kiinnittyy näyttämön yläpuolella roikkuvaan Aino Favénin teokseen. Se on käytetyistä muovipullojen osista tehty kevyt ja kirkas, mutta myös määrätietoinen kulmasta kulmaan kulkeva virta, joka luo tilaan oman värikkään uomansa.MAINOS

Myös liike kulkee usein diagonaalissa ja kun linja rikotaan joko pysähdyksellä tai poikittaisella suunnalla, se tapahtuu hyvin tietoisesti ja jopa rajusti. Vaikka kyseessä on kolme sooloa, en oikein osaa ajatella niitä erikseen esitettyinä. Sen verran usein tanssijoiden liike limittyy ja lomittuu tai jopa keskustelee toistensa kanssa. Silti varsinaisia kontakteja ei oteta, vaan kukin tanssija elää omassa maailmassaan.

Ikolan tulkintaa sävyttää jonkinlainen hämmennys, kuin ihmettely siitä, että elämä on jo näin pitkällä. Rantanen on tanssijoista vimmaisin ja selvästi taistelee elämän vääjäämättömän kulun tuomia muutoksia vastaan. Ja riemukkaasta ilmeestä päätellen myös välillä voittaa. Kuusela on kolmikosta tyynin ja sen oloinen kuin hänellä olisi joku hauska salaisuus, jota hän ei halua paljastaa.

Kokonaisuutena koreografia ja tanssi on kuulasta ja virtaavaa kuin koskemattoman maiseman mutkittelevassa uomassa kulkeva vesi.

Flamenco-kitaristi Joonas Widenius oli muusikkona mukana jo sarjan edellisessä osassa. Nyt hänellä on parinaan sellisti Lea Pekkala. Heidän yhteistyöstään ja vuorottelustaan syntyy esitykseen hieno ja monisävyinen musiikkimaisema, jota korostaa ja tummentaa upeasti Johanna Stormin äänimaailma.

Oman tärkeän visuaalisen lisänsä kokonaisuuteen tuovat Liisa Pesosen vaaleat ja keveät, välillä jopa leikkisästi hulmahtelevat mekot sekä Alexander Salvesenin voimakasväriset diaprojisoinnit, jotka levittäytyvät niin taustalle kuin välillä lattiallekin.

Uoma hengittää yhtä aikaa menneisyyttä, nykyisyyttä ja hippusen tulevaisuuttakin. Se antaa arvoa elämän mukanaan tuomille kokemuksille ja näyttää, että tanssijan liike on ilmaisevaa minkä ikäisenä tahansa silloin, kun tanssijalla on halua ja kykyä sitä tulkita.